Koska blogini aihe on "tuttu" ja vieläpä "väsynyt", puhutaan välillä jostain muusta.

Pidin muutaman päivän loman veljeni luona kotiseudulla. Oli ihanaa nähdä lähisukua ja varsinkin perheen pienimpiä, joiden elämänkatsomus ja olotila on ihan erilainen kuin omani. Muutaman vuoden iässä lapset kun eivät vielä esimerkiksi tajua sitä, miten ollaan aikaisemmin puhuttu puhelimessa (siis missä minä sitten olen oikein ollut?), ja yhtäkkiä kaivattu ihminen onkin taas jo läsnä. Muuta aikaa heille ei ole kuin "nyt", ja sellaisessa ympäristössä on aikuisen hyvin virkistävää olla. Samasta syystä olemme ruvenneet vihdoin katsomaan netistä koiraa, mistä on puhuttu jo vuosia. Sen kanssa saa toivottavsti sitten telmiä oikein urakalla ja temmeltää asuntomme läheisessä metsikössä.

Kiitos taas kommenteista, joita luen aina mielelläni. Ennen kuin palaan ruotuun, jatkan kuitenkin vielä hieman tätä miellyttävää lomatunnelmaani, ja palaan asiaan, kun voin sanoa prosessimme etenemisestä jotain uutta. Sanotaan nyt kuitenkin, että juuri nyt on ainakin lippu melko korkealla. Teemme läksyjämme.

Kiitos vaan sympatioista...

Itse asiassa eilinen kirjoitukseni käsitteli ensimmäistä "pettämisenjälkeistä" päivää eikä nykyhetkeä. Eli en todellakaan ole tuollaisella tavalla rikki enää -joillain muilla tavoilla sen sijaan varmaan olen ja ne haavat eivät ehkä paranekaan ihan heti (ja kyseisistä haavoista tulen kyllä vielä kirjoittamaan). Ymmärrän ja pahoittelen kuitenkin nyt sitä, että ao. kirjoitus saattoi viedä harhaan, ja yritän jatkossa tuoda paremmin esiin aikamuotoja : )

Eli anteeksi ja kiitos!

Herään sykkyrästä omasta sängystä huonosti nukutun yön jälkeen. Puoliunessa ihmettelen hetken, ettei oikea käteni tavoita miehen tuttua ja lämmintä selkää. Sitten muistan. Pam. Olen petetty nainen, olen hyväksikäytetty ja ulos naurettu.

Mies on lähettänyt suunnilleen sata tekstiviestiä viime tuntien aikana. En tiedä, missä hän on nukkunut. "Rakastan sua, anna anteeksi mun hölmöily!" ja "Teen mitä tahansa, että saan jatkaa sun kanssa!" ja "Olet tärkeintä mitä mulla on, anna anteeksi niin paljon!"

Sormi painaa turtana delete-nappulaa. Vessan peilistä näen, miten meikit ovat kuivuneet itkunoroiksi kasvoille ja silmäpussit ovat ehkä suurimmat ikinä. Soitan parhaalle ystävälleni ja kerron, mitä mies on tehnyt. Soitan siskolleni. Vastaan tekstarilla miehelle. "Haista paska, ei tuo ollut mikään rakkauden teko!" Mies yrittää soittaa, en viitsi vastata.

Menen istumaan meren rantaan. Itken, typerät turistit tuijottavat. Ostan kaupasta epähuomiossa  valmishampurilaisen ja syön sen kylmänä.  Mies lähettää tekstarin: "Saanko tulla kotiin?"  Vastaan ykskantaan: "Et!" Mietin, miten helpoimmin saisin miehen tavarat ulos talosta. Mietin, etten ikinä enää halua nähdä häntä. Miten hän VOI tehdä tämän minulle?

Illalla kelaan kotona tv-kanavia edestakaisin. Ruoka ei maistu. Ystäväni istuu kanssani ja on suurimman osan aikaa hiljaa kuten minäkin. Välillä purskahdan itkuun ja niistän nenäliinoita pieniä myttyjä, surullista helminauhaa. Miten tästä voi ikinä päästä ylös?

Emma otti esille tärkeän asian: nimimerkkini täällä blogissa on Kiltti Nainen. Puhutaanpa nyt vähän siitä.

Mitä kiltteys on? Onko se omasta tahdosta ja tunteista luopumista, nurkkaan vetäytymistä vai onko se omien tavoitteiden unohtamista muiden hyödyn vuoksi?

Minulle vastaus on, että kiltteys ei ole mitään edellämainituista. Se tarkoittaa itselleni nimittäin lähinnä toisten ihmisten tunneilmaisun vaistoamista ja kuuntelemista (suomeksi siis empatiaa); eläytymisen kautta ainakin luulen tajuavani, minkälaisia kokemuksia ja tunteita muissa ihmisissä juuri kyseisellä hetkellä on. Tämä taas vaikuttaa omaan käyttäytymiseeni.

Kiltteyteni ei siis estä minua olemasta vihainen. Päinvastoin, olen ajoittain suunnattoman,suorastaan KÄSITTÄMÄTTÖMÄN vihainen ja annan sen kuulua (sorry, naapurit...). Mutta kiltteys saa minut kyllä vaistoamaan toisen pahoittuneen mielen, enkä siksi halua jatkaa riitelyä loputtomiin. Kiltteyden vuoksi en tahdo myöskään "kiduttaa" toista alituisesti epäilemällä ja pompottamalla, vaikka hän onkin loukannut minua mitä hirveimmällä tavalla (eli epäilyn aihetta voi olla).

Mutta on myös totta se, mitä Emma ehdotti. Kyllä monella tavalla haluaisinkin jatkaa miehen kanssa, koska meillä on ollut tähän mennessä niin monta hyvää ja avointa vuotta. Lopullisesti en voi kuitenkaan asiaa vielä päättää, koska olen nyt niin tunteellinen ja herkkä. Tämä tapani olla päättämättä suhteemme jatkosta näyttää kyllä rassaavan miestä, joka (varmaankin) toivoisi minun vain yhtäkkiä unohtavan, mitä on tapahtunut ja palaavan arkeen. Mutta näinhän se ei käy, vaan minua tulee vielä vituttamaan ja surettamaan jonkin aikaa, ja mies saa kärsiä siitä kaikin mokomin  -kiltteyteni ei todellakaan pistä vastaan tässä asiassa.

Kiitän taas mielipiteistä ja kokemuksista. Minulle tekee tosi  hyvää kuulla ja nähdä, miten muut ihmiset ovat kokeneet vastaavat käännekohdat elämässään, ja aivan erityisesti että tästäkin voi mahdollisesti selvitä yhdessä miehen kanssa. Vertailupohjaa kun ei ole; joko lähipiirilläni ei ole näitä kokemuksia tai he eivät vain kerro niistä (epäilen jälkimmäistä, ja olen itse asiassa alkanut miettiä, kuka ympäristöstäni on pettänyt ketä ja milloin).

Oikeastaan on aika lohdullista, että (kuten Riikka sanoi) kriisin vaiheet on vääjäämättä käytävä läpi. Tämä tieto pitää juuri nyt yllä luottamustani siihen, että jonain päivänä tarinaan tulee päätös, hyväksymisen vaihe, ja että sitten ehkä myös tiedän, mitä hyvää toivon itselleni.

Sitä odotellessa aion kuitenkin taas kääriytyä itsesäälin lämpimään huopaan ja unohtua sen syvyyksiin.